Sulle laulan neiti, kesäheinä,sydämeni suuri hiljaisuus,uskontoni, soipa säveleinä,tammenlehvä
seppelvehryt, uus.En ma enää aja virvatulta,onpa kädessäni onnen kulta;pienentyymun ympär' elon piiri;aika seisoo, nukkuu tuuliviiri; edessäni hämäräinen tie
seppelvehryt, uus.En ma enää aja virvatulta,onpa kädessäni onnen kulta;pienentyymun ympär' elon piiri;aika seisoo, nukkuu tuuliviiri; edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.
Eino Leino: Nocturne 1903
Valmistuneiden ylioppilaiden tervehdys oli mielestäni yhtä paljon uusille ylioppilaille kuin rehtori Aira Wollstenillekin suunnattu. Niin kaunista! Hieno sovitus (Anu!) Leo Luoto mietiskeli hetki ennen esitystä että "onkohan tää liian mollivoittosta?". Suomalaiseen menttaliteettiin sopii olla vähän surullinen ja mollivoittoinen myös ilon hetkellä. Ilon kyyneleitä!
Vanha traditio viedä yksi ylioppilasruusu sankarivainajien muistomerkille ei saa paljonkaan kannatusta. Ajat muuttuvat - tärkeysjärjestys muuttuu. 20-30 vuotta sitten monilla uusilla ylioppilailla oli lähisuvussa sodassa kuolleita tai siitä hädin tuskin selvinneitä läheisiä. Tänä päivänä perhe ja ystävät ovat prioriteettilistan kärjessä - on kiire tekemään sukujuhlia. Osaltaan tämä kertoo siitä, että elämme vakaassa ja turvallisessa yhteiskunnassa. Niin turvallisessa, että itsenäisyyden puolustajien arvo hämärtyy. Näin on hyvä.
Kolme ruusua, Karjalaseuran kukkavihko ja omat sireeninoksani kiittivät menneitä sukupolvia. Kiitos itsenäisyydestä, vapaudesta ja mahdollisuudesta opiskella ja tehdä työtä itsenäisessä Suomessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti